sunnuntai 23. helmikuuta 2014

+0

Lumi sulaa reisiä pitkin. Minusta paljastuu avoimia kohtia. Niihin on helppoa pystyttää kylttejä joissa lukee vierasta kieltä. Keuhkon läpi isketään tolppa, vielä minä hengitän, vielä on kuljettava näissä huoneissa joissa lattianrajassa tuulee. Ikkunasta ikkunaan varpuset törmäävät, aina yhtä lujaa, se on meissä yhteistä. Puiden oksat naputtavat ikkunoita kuin viime vuoden rystyset. Minun suruni on suojasään näköinen. Minun henkeni vuotaa valuvista aukoista, olen antanut itselleni luvan haukkoa, opetella uimaan sulassa jäässä. Avaan ovia niinkuin sinä avasit minut. Vapisten. Kirjoitit kylkiluuhuni triste, kaluttu nainen.

4 kommenttia:

  1. Yhtäkkiä nyt kun luin tämän, kylmiä väreitä meni kaikkialla. (Minä turtana paskana olenkaan zombeillut tämän äärellä aiemmin.) Rankkaa satuttavaa pystypäistä. Huikee tilakokemus. Ääh, kaikki mitä koetan sanoa on ihan latteaa paskaa joka ei tavoita runon voimasta ja herkkyydestä mitään. Oon kaivannut tätä, kiitos Hannele.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Pasi itsellesi. Mä oon ollut hajalla ja jonkin aikaa poissa. Jospa keräisin palaset ja kokeilisin taas saada ne mahtumaan.

      Poista
    2. Sä tulet ehjäksi ja vahvaksi taas. Se on mahtavaa,

      Poista